AI 3 -kurssilla on tänä vuonna harjoiteltu luovaa kirjoittamista. Opiskelijat kirjoittivat valtavan määrän upeita tekstejä. Tässä on niistä yksi ansiokas esimerkki. Kirjoittajana on toiminut Iiris Ylä-Kaarre 1 E -luokalta.
Kerran uskoton, aina uskoton?
“Miten vastuuntuntoisen ja kunnollisen kolmekymppisen maanantaiaamu kuuluisi alkaa?” pohdin mielessäni, kun heräsin pepperonipitsapala poskeeni liimautuneena olohuoneeni parkettilattialta kello 7.38. Pohdiskelin sitäkin, kuinka tähän tilanteeseen olin päätynyt. Hampaita ja takkuisia hiuksia harjatessani mieleeni alkoi muistua eilisillan tapahtumia. Minä, Iines Pöllä, olin sunnuntai-iltana yksillä, toisin sanoen tuhannen tuiterissa vielä klo 3.24, vaikka maanantai oli työpäivä ja vieläpä uudessa työpaikassa! Kuivakkaa aamupalaleipääni syödessä jatkoin mietiskelyä siitä, kuinka olin selvinnyt uuteen asuntooni. Se oli upouusi kaksio Helsingin keskustassa, aivan Hakaniemen torin kupeessa. Olin vuokrannut sen, kun sain uuden työpaikan Helsingistä, nimittäin Töölön yhteiskoulun lukiosta. Asuntoni oli kuin sisustuslehdestä valkoisine pintoineen ja suurine ikkunoineen. Aurinko paistoi aamuisin keittiön ikkunoista tuoden esiin jokaisen pölyhiukkasen Ikean kalusteissani paljastaen laiskuuteni siivouksen suhteen. Äitini jaksaa paasata minulle siitä, kuinka kolmekymppisellä pitäisi olla muitakin kalusteita kuin Ikean Kallax-hyllyjä ja Malm-lipastoja, mutta minä pidän niiden yksinkertaisuudesta.
Tunnen pahan olon hiipivän, kun nousen ratikkaan. On elokuun alku ja puista pudonneet lehdet rutisevat raitiovaunun pyörien alla. Kuuntelen lempimusiikkiani, menevää jazz-musiikkia, ja keskityn pidättämään oksennusta, kunnes havahdan edessä olevien keski-ikäisten naisten keskusteluun. “Ei voi olla totta, ei kai Risto oikeasti sinua ole pettänyt!” toinen naisista ihmettelee hiukan kovaäänisesti. “Ihan varmasti on, hän on ylitöissä nykyään joka päivä, ja hän säpsähtää heti, kun puhelin piippaa”, nyyhkyttää suoraan minun edessäni istuva nainen. Naiset jatkoivat voivotteluaan, ja minun vatsassani alkaa vääntämään. Oloa ei helpota mieleeni pulpahtava muisto viimeiseltä yliopistovuodeltani, kun minä seurustelin varatun miehen kanssa. Eero oli kaikkien naisten unelma. Hänellä oli charmikas ääni, vahva vartalo sekä lempeät kasvot. Se oli elämäni parasta aikaa, sillä olin juuri valmistumassa Tampereen yliopistosta psykologian maisteriksi ja vierelläni oli minut huomioiva ja minua rakastava mies. Hän kuitenkin jätti minut kuin nallin kalliolle, kun sai tietää vaimonsa olevan raskaana. Olin erosta niin rikki, että melkein jätin valmistujaiseni väliin, mutta sain pääni kuntoon ja lupasin itselleni, etten enää ikinä sekaantuisi varattuihin miehiin.
Nyt Töölön yhteiskoulun suuri ja monikerroksinen lukio möllöttää edessäni ja minun piti tyhjentää sisuskaluni viereiseen puskaan. “Kuka idiootti lähtee ulos sunnuntaina ja vielä, kun uusi työpaikka odottaa?” pohdin ja korkkaan laukustani vesipullon ja viisi minttupastillia. Jatkan muina miehinä matkaani kohti pääsisäänkäyntiä. Jännitykseni kasvaa kävellessäni uusilla korkeilla koroillani tyhjiä, pitkiä käytäviä pitkin kohti opettajainhuonetta. Kun olin tavannut lukion koulusihteerin työsopimusta tehdessäni, hän oli kertonut minulle, että työurani alkaisi rehtorin johtamalla kokouksella opettajainhuoneessa. Riisun mustat nahkahansikkaani laukkuuni ja koputan ovea. Vastassa on hilpeä koulusihteeri, joka lähestyi kovaa vauhtia eläkeikää. “Oi, niin hauska tavata taas, tule peremmälle Iines, muut odottavat jo, mutta rehtori tulee kohta aloittamaan!” sihteeri hihkaisee minulle.
Tutkin katseellani opettajainhuonetta ja uusia kollegoitani. Kaikki istuvat rennosti erivärisillä sohvilla kahvikuppi kädessä ja puhuvat innostuneesti, paitsi yksi mieshenkilö hienoissa vaatteissa, joka häärää vielä keittiössä. Huone on melko suuri, josta suurimman tilan vievät sohvat, mutta nurkassa on puunvärinen keittiö ja toisessa nurkassa vessatilat. Koko seinän mittaisista ikkunoista kajastaa paljon valoa ja talon sisäpihalla näkyy jo röykkiöittäin teinilaumoja. “No niin, hyvää huomenta kaikille, kaikki ilmeisesti tietävät, miksi olemme kokoustamassa”, rehtori, ainakin oletan niin, sanoo sykähdyttävästi ja kääntyy keittiöstä kohti minua ja opettajajoukkoa. Jähmetyn paikalleni ja jään tuijottamaan rehtoria. Tunsin, kuinka kasvoni valahtivat yhtä valkoiseksi kuin Pepsodent-mainoksen hampaat.
Viimeinen yliopistovuoteni alkoi railakkaasti juhlinnan merkeissä syyskuussa vuonna 2018. Olin juuri täyttänyt 27 ja päätimme opiskelukavereideni kanssa lähteä juhlistamaan minua Tampereen yöhön. Päälläni oli punainen mekko ja pitkä vaalea tukkani lepäsi laineilla olkapäilläni. Minulla ei jostain syystä ollut juhlamieltä, mutta kun tarjoilija toi minulle kauniin punaisen drinkin mansikoilla varustettuna kertoen sen olevan jo maksettu, oloni koheni kummasti. Tarjoilija osoitti minuun katsovaa, tummansiniseen pukuun pukeutunutta ruskeatukkaista miestä, ja kertoi hänen tarjonneen juoman. Tämä oli ensimmäinen hetki, jolloin uskoin rakkauteen ensisilmäyksellä. Kuinka ollakaan, tästä alkoi minun ja Eeron yhteinen matkamme, joka kuitenkin päättyi minun sydämeni särkymiseen.
Keskityn uudestaan rehtorin puheeseen opettajainhuoneessa. Siinä hän nyt oli, Eero, rehtorina minun edessäni pitämässä puhetta. Tämän todennäköisyys oli yhtä suuri kuin lotossa voittaminen. Eero jatkoi charmikasta puhettaan, mutta minä en pysty keskittymään muuhun naamani pitämiseen peruslukemilla. Tunnen järkytystä, ihmetystä ja hämmennystä kaikkia samaan aikaan. Tunnecocktailiin lisämaustetta lisää hiipivä yksinäisyyden tunne. Nyt hän olisi muistuttamassa minua joka päivä siitä, kuinka minä olen yksin ja hän elää idyllistä perhe-elämäänsä vaimonsa kanssa. Olin luvannut, etten enää ikinä sekaantuisi Eeroon, mutta nyt hänen pitäisi olisi pomoni.
Nenääni leijui outo haju, jonka alkuperää en löydä. Istuin nyt nojatuolissani uudessa, pienessä työhuoneessani. “Kop kop, saanko tulla sisään neiti psykologin huoneeseen?” kuuluu Eeron ärsyttävän soljuva ääni. “Toki”, vastasin vaisusti ja uumoilin vakavaa keskustelua. Hän seisoi ovensuussa ja sulkee hitaasti oven perässään. Eero avaa suunsa, mutta ennen kuin hän alkaa puhumaan, tokaisen: “Miksi otit minut tänne töihin, vaikka hyvin tiedät historiamme? Mitä sinä haluat minusta?” Eero seisoo metrin päässä minusta ja sanoo naurahtaen: “Sinä olit kaikista pätevin, tietenkin palkkaan kaikista pätevimmän.” Hän ottaa askeleita minua kohti ja ollessaan aivan kasvojeni vieressä, hän kuiskaa: “Ja pääsen korjaamaan välini sinua kohtaan.” Peräännyn, katson kenkiäni ja tajuan, mistä etova haju on peräisin. Korkoni kärjessä komeilee isohko läikkä aamuisesta oksennuksestani. Huoneessani on hana ja kenkää pestessäni sanon vakavasti: “En anna sinulle anteeksi, sinulla on jo perhe, joten ole kiltti, jätä minut rauhaan ja anna minun työskennellä rauhassa.” Eero seisoo keskellä huonetta hiljaa. Oksennustahra ei meinaa lähteä kengästäni ja korotan ääntäni: “Voisitko nyt poistua, minulla on paljon tehtävää?” Eeron ilme muuttuu hivenen pettyneeksi, mutta ovensuussa hän mumisee iloisesti: “Olet kaunis, vaikka et olisi parhaimmillasi.” Hänen lähdettyään huoneesta jään miettimään, miten hän arvasi minun huonon oloni. Mieleeni muistuu se, kun kerroin hänelle aikoinaan tiuskivani ainoastaan, kun poden krapulaa. “Hän siis muisti sen”, ajattelen ja olotilani lämpene kummasti. “Onkohan hän ajatellut minua eromme jälkeen?”
Kertoessani äidilleni ja parhaille kavereilleni uudesta pomostani sain kuulla heti järkytyksenomaista huolestumista. “Onko se nyt ihan sopiva työpaikka?” kuului äitini suusta ja ihan syystäkin. Erotessani Eerosta hän oli tukenani ja kuunteli itkuista valitusta viikkojen ajan. Vakuuttelin, ettei minulla ole enää mitään tunteita häneen, joten voisin jatkaa elämääni rauhassa. Toisin kuitenkin kävi.
Minun ensimmäisillä työviikoillani Eero jätti minulle tsemppaavia pikkuviestejä opettajanhuoneeni lokeroon. Vaikka en edelleenkään pitänyt hänestä, lappujen sisällöt olivat melko hellyyttäviä. Pyrin keskittymään työhöni, joten välttelin häntä koulun käytävillä. Toisella viikolla opettajien kokouksessa huomasin, kuinka hän vilkuili minua puheensa lomassa. Me kokoustimme sillä, kouluumme oli tullut uusi terveystiedon opettaja, Mariella Koistinen. Hänkin oli vastavalmistunut sekä topakan näköinen vaaleilla lyhyillä hiuksillaan ja kulmikkailla silmälaseillaan. Olin heti salaa kateellinen hänelle hänen hyvästä kropastaan. Kun olin ollut töissä reilun kuukauden ja pitänyt leikillä silmäpeliä Eeron kanssa, hän marssi työhuoneeseeni ja kertoi vievänsä minut lounaalle. Ensiksi kieltäydyin, mutta suostuin kuitenkin ilmaisen lounaan varjolla. Viikkojen kuluessa lounaat muuttuivat illallisiksi ja illalliset salaisiksi viikonlopun vietoiksi. En kertonut hänestä kenellekään, sillä tiesin, ettei kukaan hyväksyisi sitä. Ymmärsin tekeväni itselleni vain hallaa, mutta huomasin olevani koukussa häneen, kuten narkomaani huumeisiin.
“Onpas filosofia tyhmää”, muistan ajatelleeni juuri ennen maailmani romahtamista. Muistan sen päivän erityisen hyvin, sillä olimme Eeron kanssa seurustelleet salaisesti jo puoli vuotta. Vaikka kahvi oli loppunut opettajainhuoneesta, kaikki olivat hyvällä tuulella, sillä kevään ensimmäiset lämpimät päivät olivat tulleet. Ylioppilaskirjoitusten tulokset olivat ilmestyneet ja vastaanotolleni oli harvinaisen vähän tulijoita. Olin laittanut uutta punaista huulipunaa töihin ja lounaalle mennessäni muistin jättäneeni sen opettajanhuoneen pöydälle. Lähdin hakemaan sitä ja kuulin opettajahuoneeseen mennessäni filosofian opettajan opetusta: “Determinismi edustaa näkemystä, jonka mukaan ei ole olemassa vapaata tahtoa, vaan kaikki tapahtumat tapahtuvat jonkun tapahtuman seurauksena eli…” Mietin lauseen tyhmyyttä, kun avasin opettajanhuoneen ovea. Huoneessa olivat uusi terveystiedon opettaja Mariella ja Eero käpelöimässä toisiaan. En tuntenut maata jalkojeni alla, mutta jäin seisomaan heidän eteensä. Järjen vastaisesti hain huulipunani pöydältä ja lähdin huoneesta sanomatta sanaakaan. Kuulin Eeron huutavan jotain ja Mariellan itkevän, mutta en jäänyt kuuntelemaan heitä.
Seuraavana aamuna jäin miettimään kuulemaani filosofian opetusta sänkyni pohjalle. Sen teorian mukaan olin tarkoituksella aamulla laittanut punaista huulipunaa, jolloin jätin sen opettajanhuoneeseen, jolloin lähdin hakemaan sitä ja näin Eeron pettämässä. Elämäni onnellisuus oli siis kiinni yhdestä huulipunasta. “Entäpä, jos en olisi laittanut sitä? Olisiko elämäni ennallaan, jos en olisi laittanut sitä?” pohdiskelin peiton alla kyyneleet silmissä. “Miksi ihmeessä päätin laittaa aamulla huulipunaa…?
